jiihooantikainen wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen

Raiskaus rikoslaissa - omaisuuden turmeleminen vai seksuaaliautonomian loukkaus

Erään audioluennon  yhteydessä tuli äskettäin ilmi, että roomalaisen oikeuden viimeisimpiä jäänteitä purettiin suomalaisesta oikeuskäytännöstä niinkin myöhään kuin  1990 -luvulla, jolloin  avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin.

​Riitta Kotanen käsittelee tätä lainuudistusta edeltänyttä naisten itsemääräämisoikeuden suojaamisen muutosprosessia väitöskirjassaan " Näkymättömästä näkökulmaksi - Parisuhdeväkivallan uhrit ja oikeudellisen sääntelyn muutos Suomessa​ ".

​Raiskauksen katsottiin  aina kristilliseltä keskiajalta alkaen kohdentuvan naimattoman naisen sukuun, isään tai naimisissa olevan naisen aviomieheen. Raiskauksen paheksuttavuus  taas riippui naisen arvosta, jota siveetön teko alensi. Raiskausta pidettiin siis roomalaisen oikeuden periaatteiden mukaisesti lähinnä omaisuusrikoksena, joka ennen kaikkea loukkasi perheen pään (pater familias) kunniaa. Toisaalta aviomiehen ei katsottu voivan raiskata vaimoaan, vaan naisen antamaa avioliittolupausta pidettiin olosuhteista riippumattomana suostumuksena seksuaalisuhteeseen aviomiehen kanssa.

​Kirkon ahdas tulkinta seksuaalimoraalista vaikuttti seksuaalirikosten oikeustulkintaan vielä pitkälle viime vuosisadan loppupuoliskolle saakka, sillä "absoluuttinen käsitys seksuaalimoraalista ohjasi seksuaalirikosten sääntelyä 1800-luvulla: seksuaalisen kanssakäymisen katsottiin kuuluvan vain avioliittoon. 1900-luvun alkupuolella absoluuttisesta seksuaalimoraalista alettiin luopua lainsäädännössä asteittain, ensimmäiseksi salavuoteuden (1926) ja huoruuden (1948) dekriminalisoimisella. Seksuaalirikosuudistusta valmisteltaessa 1960-luvulla voimassaoleva seksuaalirikoksia sääntelevä laki oli peräisin vuodelta 1889. Sen mukaan väkisinmakaaminen saattoi kohdistua vain naiseen tekijän ollessa joku muu kuin naisen aviomies. Naisen aviomiestä voitiin lain mukaan syyttää aviovaimonsa väkisinmakauksesta vain, jos hän edesauttoi toista miestä raiskaamaan vaimonsa. Vaimonsa raiskannutta aviomiestä voitiin syyttää ainoastaan pakottamisesta tai pahoinpitelystä, joiden molempien rangaistusasteikot olivat huomattavasti raiskausta lievempiä."

​Vasta 1960-luvun alkupuoliskolla Suomessa alettiin yleisen yhteiskunnallisen liikehdinnän myötävaikutuksella esittää varovaisesti vaatimuksia seksuaalirikoslain uudistamisesta vastaamaan teollistuneen ja tasa-arvoistuvan yhteiskunnan arvomaailmaa - vuonna 1966 silloinen hallitus lopulta sitten nimitti seksuaalirikoskomitean nimellä asetetun työryhmän laatimaán raportin rikoslain kokonaisuudistuksen tueksi. Komitean mietintö valmistui jo vuoden kuluessa, mutta asian käsittely lykkääntyi asiantuntijakuulemisten ja ajanpuutteen vuoksi siinä määrin, että sen pohjalta laadittua hallituksen esitystä päästiin käsittelemään vasta vuoden 1970 valtiopäivillä.

 

Mikä käsittely olikin näin jälkikäteen dokumentoituja puheenvuoroja arvioiden varsin keskiaikaista menoa.
 

​Seksuaalirikoskomitean mietinnössä korostui periaatteessa moderni laintulkinta ja myös aviovaimon riippumaton oikeussubjektin asema, mutta käytännössä komitea kuitenkin itse  kumosi ehdotuksensa raiskauksen kriminalisoimisesta avioliiton yhteydessä vanhakantaisella käsityksellään avioliitosta kertaluontoisesti annettuna suostumuksena jatkuvaan sukupuoliseen kanssakäymiseen. 

     ”[…] Avioliiton päättämisen [solmimisen] ei enää voida katsoa perustavan miehelle seksuaalista määräämisvaltaa vaimoonsa nähden, vaan sukupuoliyhteyden harjoittaminen avioliitossakin edellyttää molemminpuolista vapaaehtoista suostumusta. Avioliiton päättäminen [solmiminen] tosin oikeuttaa olettamukseen, että tällainen suostumus on annettu […] Käytännössä tuskin tulisikaan esiintymään väkisinmakaamisjuttuja normaalissa avioliitossa elävien puolisoiden kesken.​"

Komitean mietinnön ristiriidaisuudesta johtuen ja avioliittoon vielä liittyvien  yleisten  siveellisyyttä ja hyveellisyyttä korostavien  arvomerkityksien suojelemiseksi raiskausta koskeva rikoslain pykälä muutettiin lopulta tiukan äänestyksen jälkeen siten, että se modernia oikeuskäsitystä vastaavasti saattoi periaatteellisesti itsemääräämisoikeutta kunnioittavasti tarjota oikeusturvaa  avioliiton ulkopuolella tapahtuneen raiskauksen uhreille. Käytännössähän raiskauksen tunnusmerkistö ja näyttövaikeudet sekä eri viranomaisten nihkeät asenteet heikensivät edelleen rikoksen uhrien oikeussuojaa...

​1980-luvulla tasa-arvotyön saralla tapahtuneen kansainvälisen verkostoitumisen, perhesuhteiden moninaistumisen, avioliiton hegemonisen aseman  purkautumisen  ja myös kansallisesti heränneen modernin yksilökeskeisen ihmisoikeusajattelun lisääntymisen seurauksena vuoden 1991 valtiopäiville jätettiin peräti kaksi samansuuntaista lakialoitetta, joissa molemmissa  ehdotettiin avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointia ja ensimmäisessä vielä aikakautensa arvomaailmaan verrattuna suhteellisen radikaalisti raiskauksen määrittelemistä sukupuolineutraaliksi rikokseksi.

Näiden alotteiden seurauksena valmistui hallituksen esitys laiksi rikoslain väkisinmakaamista ja vapautta loukkaavaa haureutta koskevien säännösten muuttamisesta, joka annettiin eduskunnalle käsiteltäväksi vuonna 1993. Silloisessa eduskunnassa olemassa olevien täysistuntopöytäkirjojen mukaan ajatus avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisoinnista ymmärrettiin sinänsä laajapohjaisesti tasa-arvoa edistäväksi hankkeeksi, mutta useissa puheenvuoroissa nousi esille myös käsitys avioliitosta yksityisyyden piiriin kuuluvana instituutiona, jolla on oma erityinen ja pyhä arvonsa.

    "”[…] tämä on instituutio, johon sisältyy erilaisia elementtejä, että moraalisesti aviopuolisot sitoutuvat tietyllä tavalla tiettyihin avioliiton aviollisiin osa-alueisiin […] Kun sitten mies […] pyrkii väkisin ottamaan sen, mitä katsoo avioliiton aviollisten elementtien kautta itselleen kuuluvan […] mies ei pyri siihen, mihin hänellä ei olisi tietynlaista moraalista oikeutta avioliiton instituution sisällä.”​"

    "”Meille luterilaisille avioliitto on pyhä instituutti, eikä kolmas pyörä, sellaiseksi lakiesityksessä on arvioitu julkinen syytevalta, sovi kodin sisälle.​"


Pater familiaksen kunnian suojaksi rakentuneen oikeuden viimeiset jäänteet kumoutuivat eduskunnan äänestäessä hallituksen esityksen puolesta 15. maaliskuuta 1993 ja suurempi askel yhdenvertaisuuden suuntaan otettin vuonna 1998, jolloin rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä raiskaus säädettiin sukupuolineutraaliksi ja yleisen syytteen alaiseksi rikokseksi...
 

 

  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset